Kalastajakylässä Atlantin valtamerellä: kun pieni on kaunista ja yksinkertainen ääretöntä

Vietimme viikonpäivät Ilha de Superaguin kalastajakylässä Atlantin valtameren äärellä. Superagui on luonnonsuojeltu saari, jossa ei pienen kalastajakyläyhteisön lisäksi ole muuta ihmisasutusta. Saarella asuukin monenmoista eläimistöä puumista kapusiiniapinoihin sekä jonkin sortin muurahaiskarhuihin. Muurahaiskarhut jäivät tällä kertaa näkemättä, mutta sitäkin ihastuttavampaa oli rannalla meditoidessaan ja aaltoja katsellessaan nähdä vapaana uivia delfiinejä.

Rakastan merta. Olen syntynyt ja kasvanut merestä, kulkenut koko lapsuuteni meren äärellä ja satamakaupungeissa. Kiinalainen nimeni Haili (海丽) ei ole itse keksimäni, mutta pidän siitä paljon. Se viittaa kauniiseen mereen (海 = meri ja 美丽 = kaunis). Meri onkin aina ollut itselleni samanaikaisesti tuttu ja tuntematon; se synnyttää tunteen kodista ja turvasta, ja silti samanikaisesti muistuttaa siitä, jota en vielä tunne enkä tiedä. Miten monesti olenkaan ollut maailman merillä, satamissa ja kalastajakylissä, ja samanikaisesti tuntenut tuon lapsuuden lämmön ja tuntemattoman kutsun.

Kaikki brasilialaiset tuttumme olivat järkyttyneitä, kun kuulivat, että aikoisimme viettää saarella melkein viikon. Eihän siellä ole mitään tekemistä!, he tuumasivat. Nimenomaan mitään tekemättömyys oli kuitenkin koko reissumme idea. Mitä vähemmän on näennäistä tekemistä, sitä enemmän voi keskittyä itse olennaiseen: puhtaaseen olemiseen. Meriluonnossa ja verkkaisissa kalastajakylissä on niin paljon oltavaa, että se itsessään riittää. Myrskyävän ja tyynen meren vaihtelussa ja tuota vaihtelua seuraavassa elämänrytmissä on koko olemassaolon rikkaus. Taivaan ja meren sulautuminen toisiinsa lumoaa sen, joka on valmis päästämään irti kiinnepisteistä.

Aamut aloitimme rannalla meditoiden - useimmiten kylän koirien kera. Tässä kuvassa koiria on vain kaksi, mutta joskus mukana oli viisikin otusta. Olen ylipäänsä huomannut, että eläimet usein hakeutuvat meditoivien ihmisten ympärille rauhoittumaan. Retriiteissä olen monesti meditoinut retriittikeskuksen kissa tai koira sylissäni.

Kylän kauppa oli valikoimaltaan yllättävän hyvä ottaen huomioon, että kalaa lukuun ottamatta kaikki kylän elintarvikkeet täytyy tuoda mantereelta veneillä. Itse en mitään eläinperäisiä tuotteita syö, joten riisi-papulinjalla sekä tapioca-lätyillä mentiin. (Ei sillä, että olisin ollut asiasta harmissani: Timosta on kehkeytynyt täällä ihan mieletön tapioca-kokki!)

Asuimme sympaattisen kalastajaperheen luona, joka eli hidasta, itseään toistavaa elämää. Vuosia sitten, ensimmäisillä matkoillani ollessani, muistan miten olin samanaikaisesti ahdistunut ja ihastunut pienten kylien itseään toistavan yksinkertaisesta elämästä. Nykyään elän samanlaista elämää itsekin. Se ei ole samanlaista elämää, kuin brasilialaisen kalastajaperheen, mutta se on elämistä omassa totuudessani: tehden ja eläen joka päivä niitä asioita, joihin uskon.

Perheen äiti oli jonkin sortin taiteilija, ja asumuksen seinät olivatkin täynnä mitä erilaisempia maalauksia. Kodin hyllystä löytyi myös lukuisia surrealismista kertovia taidekirjoja, joita tutkin kiinnostuneena.

Liian ruusuista kuvaa ei toki kalastajakylän elämästä kannata muodostaa. Superaguin kalastajaperheillä on paljon aikaa lapsilleen ja toisilleen esimerkiksi siksi, että kalastuskiintiöitä on viime vuosina tiukennettu rajusti. Kalastajien elinkeino onkin vaakalaudalla. Kalastettua kalaa ei ole varaa syödä itse, sillä se on saatava myyntiin. Oli hullua katsoa, miten kalastajat söivät kalan sijaan mantereelta rahdattua, soijalla lihotettua nautaa. Globaalien tuotantoketjujen aikana ruoan tuottaja ja sen kuluttaja ovat ajautuneet kauas toisistaan.

Kuinka kauan elämä voi jatkua entisellään tällaisessa 400-henkisessä kalastajakylässä, joka on toisaalta luonnonsuojelutoimien ja toisaalta globaalien ruoantuotantoketjujen puristuksessa? Miltä näyttää elämä Superaguin kylässä 50 vuoden päästä?

Kylän halki kulkeva polku johdatteli hiljalleen kohti metsää, jossa lukuisat sadeveden rikastamat saniaiset ja kukat levittivät tuoksuaan ilmaan.

Lautta saarelle ja sieltä pois lähti Paranaguán satamakaupungista. Yritimme aluksi turhaan etsiä jonkinlaista saarelle kulkevaa matkustajalauttaa. Pian kuitenkin selvisi, että saarelle kuljetaan samalla kyydillä hedelmien, vesien ja muiden täydennystavaroiden kanssa. Mangrovemetsien läpi sujahteleva merimatka oli maaginen.

Hyvää huomenta Paranaguá!

Nyt olemme palanneet Curitibaan, ja vaikka olen työstämässä vielä muutamia haastatteluja ja artikkeleita, on ilmassa jo selvästi aistittavaa lähdön tuntua. Olemme täällä ja ylipäänsä koko Brasiliassa enää kaksi ja puoli viikkoa, jonka jälkeen matka jatkuu kohti Paraguayta. Paraguaysta en tiedä mitään muuta kuin sen, että olemme vuokranneet metsän keskeltä kolmeksi viikoksi mökin, ja että mökin edustalla on kanootein kuljettava joki ja jossain joen lähistöllä strutseja.

Melkein kolme kuukautta Brasiliassa ovat olleet ihastuttavia niin monella eri tavalla. Vaikka olenkin kerran jos toisenkin ollut helisemässä brasilialaiselle työilmapiirille, joka on protestanttisen työn etiikan koulimalle pohjoismaalaiselle vähintäänkin löysää, olen myös oppinut paljon. On ollut taianomaista asua ja olla täällä yhdessä Timon kanssa. Tuntuu tietyllä tavalla hurjalta, että tapasimme vasta puoli vuotta sitten ensimmäisen kerran, ja nyt olemme jo täällä. Mutta toisaalta se tuntuu myös maailman luonnollisimmilta asialta, sillä olemmehan myös pari, joka muutti yhteen heti seuraavana päivänä tapaamisemme jälkeen.

Brasilia ei kuitenkaan ole lumonnut samalla tavalla kuin Aasia. Voi olla, että liian iso osa itsestäni on jo Aasiassa, jotta voisin enää samalla tavalla antautua tänne. Olisin toki voinut hakea työharjoitteluun Aasiaankin, mutta jokin veti tällä kertaa Etelä-Amerikkaan, ja joka ikinen päivä täällä on tuntunut siltä, että olemme oikeassa paikassa.

Meidän Etelä-Amerikkamme ei ole Rio de Janeiro, karnevaalit ja Argentiina, vaan hiljaiset kylät, syvät metsät ja kirkkaat vuoret. Edessämme on pitkä reissu, ja siksi onkin tuntunut hyvältä paikasta toiseen säntäilyn sijaan ottaa tietoisia, levollisia askelia, otettiin ne sitten kaupungin kaduilla, metsäpoluilla tai rantahiekassa. Tietoinen matkustaminen on aitoa läsnäoloa ja vuorovaikuttamista sen ainutlaatuisen ympäristön kanssa, johon on saanut saapua. Se on kunnioittamista, kysymistä ja kuulemista. Samalla se on myös sen tiedostamista, että siellä missä on iloa ja kauneutta, on aina myös surua ja kärsimystä.

Juuri tuo molemminpuolisen ilon ja kauneuden sekä surun ja kärsimyksen tunnistaminen mahdollistaa kohtaamisen, joka avaa ensin silmät ja sitten sydämen.