Paraguay: Kissoista, kolonialismista ja slummien lapsista
Täällä sitä nyt ollaan - Paraguayssa! En muista koskaan lukeneeni Paraguaysta uutisissa, enkä myöskään kuulleeni siitä minkäänmoista mainintaa sen kummemmin peruskoulussa, lukiossa kuin yliopistossakaan, vaikka Helsingin ylipiston maailmanpolitiikan tutkimuksessa onkin suhteellisen vahva Latinalaisen Amerikan painotus. Olettaisin siis, että keskivertosuomalainen on varsin pihalla siitä, millainen paikka on kyseessä ja mitä täällä tapahtuu.
Saavuimme tänne eilen 17 tunnin bussimatkan jäljiltä. Brasilian ja Paraguayn välisen rajan ylitys oli leppoisa, ja maiden välisen eron huomasi välittömästi. Paraguay on yksi Etelä-Amerikan köyhimmistä valtioista, ja Brasilian päällystetyt tiet vaihtuivat pian mutaisiin kinttupolkuihin. Jokin ohivilahtelevassa maisemassa muistutti Kambodzasta ja Laosista kuuden vuoden takaa. On ollut hauska huomata, että vaikka olemme olleet reissussa jo kolme kuukautta, emme ole törmänneet yhteenkään ulkomaalaiseen turistiin. Brasiliassa Curitiba ja Paranan osavaltio eivät ulkomaalaisia turisteja houkuttele, ja Paraguayssa sama linja on jatkunut.
En tiennyt Paraguaysta etukäteen juuri mitään, enkä siksi myöskään osannut odottaa siltä mitään. Ihastuin maan pääkaupunkiin Asuncioon välittömästi. Asuncio on värikäs ja lämmintä inhimillisyyttä hehkuva kaupunki. Se on myös kissojen valtakunta, jossa lukemattomat kissat kävelevät katoilla ja kujilla. Kääntöpuolena täällä voi havaita valtavien tuloerojen vaikutuksen, kun slummialueet ja Burberryn myymälät vuorottelevat. On hurjaa, miten kilometrin päässä toisistaan asuvat ihmiset voivat elää täysin erilaisissa todellisuuksissa.
Mauton ja epämääräisesti täytetty hevosenpää kujan seinällä, kyllä vain.
Katukuvassa on valtavasti kaikkea kiinnostavaa, joka ei koskaan päädy kuvaksi blogiin. Aivan asumuksemme lähellä on elinvoimainen mielenosoitusleiri, jonka ympärillä poliisi ja armeija kuhisevat. Ikkunamme alla taas levittäytyy koko satama-alueen kattava slummialue, joka on koko Paraguayn köyhin asuinalue. Vielä joitain vuosia sitten olisin kulkenut ympäri tuota slummia kuvailemassa sen asukkaita (ja erityisesti lapsia), mutta nykyään en katso slummialueita enää kameran linssin läpi.
En tee niin, sillä en halua välittää kuvaa slummien asukkaista passiivisina toisina, joiden kuvia voin levitellä ympäri sosiaalista mediaa mieleni mukaan. Tällöin slummien asukkaat näyttäytyvät eksoottisina kohteina. Kun toisen köyhyys on minun eksotiikkani, on asetelmassa jotain pahasti pielessä. Köyhyys ei ole eksotiikkaa; köyhälle köyhyys on ainoa todellisuus.
Jos jotain tässä maailmassa haluan parhaan kykyni mukaan välttää, niin toiseuttamista. Viime aikoina olen miettinyt paljon myös eläinten kuvaamista. Haluanko välittää eläimistä samanlaista kuvaa passiivisina toisina - kohteina?
Kun aloitin matkustelemaan melkein 10 vuotta sitten, en toivonut ja halunnut mitään niin paljon, kuin päästä irti ulkomaalaisen turistin roolistani ja sulautua osaksi paikallista elämää. Matkustettuani ympäri maailmaa ja asuttuani vuosia Kiinassa ja Intiassa olen kuitenkin saanut huomata, ettei moinen irrottautuminen ole helppoa. Meillä on aina väistämättä jokin rooli, jota kannamme mukanamme. Vaikka emme itse tuota roolia tieten tahtoen loisikaan, vallitsevat rakenteet luovat sen meille.
Kulttuureissa ja paikoissa on toki eroja, ja esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa on niin vahva eurooppalaisten siirtolaisten perinne, että jos täällä viettäisi useamman vuoden, saattaisi sulautuminen olla mahdollista. Kiina taas esimerkiksi on paikka, jossa sulautumista ei koskaan tule tapahtumaan - ei-kiinalainen on kiinalaisille aina ulkomaalainen ja siten ulkopuolinen, riippumatta siitä millainen kiinan kielen ja kulttuurin taitaja on. Vuosien mittaan tuo ulkopuolisuus kävi raskaaksi kantaa, ja se onkin suurin syy siihen, miksen koskaan rakentanut elämääni Kiinaan.
Rooli, jonka olen maailmalla sittemmin omaksunut, on journalistin rooli. Olen yhteydessä paikallisiin ja paikalliseen elämään nimenomaan journalistina. Kuten kaikissa rooleissa, myös journalistin roolissa on etunsa ja rajoitteensa. Se on kuitenkin rooli, jonka olen kymmenen vuoden matkustamisen jälkeen todennut itselleni parhaiten toimivaksi; rooli, jossa koen että minulla on aidosti jotain annettavaa. Tulen aina olemaan korkeakoulutettu hyvinvointivaltion kasvatti, joten parasta mitä voin tehdä, on käyttää asemaani muiden hyväksi, parhaani mukaan.
Kannustankin jokaista pohtimaan, millaista roolia sinä kannat, kun kuljet maailmalla. Millaisia tietoisia ja millaisia rakenteiden luomia positioita sinulla on?
Itseinho ei auta, mutta meidän on otettava vastuu kolonialistisesta menneisyydestämme. Eurooppalaisina olemme etuoikeutettuja, ja etuoikeutettu asemamme on hyvin pitkälti rakennettu ensin siirtomaiden ja sittemmin globaalin etelän kustannuksella. Meidän ei tarvitse inhota tai vähätellä itseämme sen takia, mutta meidän on otettava siitä vastuu.
Olen syntynyt ja kasvanut espoolaisen lähiön yksinhuoltajaperheessä. Suomen mittapuulla olemme olleet matalatuloisia, mutta silti olen saanut yhtä laadukkaan koulutuksen kuin kaikki muutkin suomalaiset. Jos olisin syntynyt johonkin muualle kuin Suomeen, en olisi nyt tässä. Suomalainen lähiön kasvatti voi hyvinkin korkeakouluttautua ja päätyä Paraguayn slummeihin seikkailemaan, mutta Paraguayn slummin kasvatti ei mitä luultavimmin koskaan tule korkeakouluttautumaan ja päätymään seikkailemaan Suomen lähiöihin.
Tämä epätasa-arvoinen asetelma on jotain, josta meidän on oltava tietoisia, kun kuljemme maailmalla ja kannamme roolejamme. Se ei ole nuivaa ilonpilaamista, vaan rehellistä ja tietoista olemista.
Saavuimme tänne eilen 17 tunnin bussimatkan jäljiltä. Brasilian ja Paraguayn välisen rajan ylitys oli leppoisa, ja maiden välisen eron huomasi välittömästi. Paraguay on yksi Etelä-Amerikan köyhimmistä valtioista, ja Brasilian päällystetyt tiet vaihtuivat pian mutaisiin kinttupolkuihin. Jokin ohivilahtelevassa maisemassa muistutti Kambodzasta ja Laosista kuuden vuoden takaa. On ollut hauska huomata, että vaikka olemme olleet reissussa jo kolme kuukautta, emme ole törmänneet yhteenkään ulkomaalaiseen turistiin. Brasiliassa Curitiba ja Paranan osavaltio eivät ulkomaalaisia turisteja houkuttele, ja Paraguayssa sama linja on jatkunut.
En tiennyt Paraguaysta etukäteen juuri mitään, enkä siksi myöskään osannut odottaa siltä mitään. Ihastuin maan pääkaupunkiin Asuncioon välittömästi. Asuncio on värikäs ja lämmintä inhimillisyyttä hehkuva kaupunki. Se on myös kissojen valtakunta, jossa lukemattomat kissat kävelevät katoilla ja kujilla. Kääntöpuolena täällä voi havaita valtavien tuloerojen vaikutuksen, kun slummialueet ja Burberryn myymälät vuorottelevat. On hurjaa, miten kilometrin päässä toisistaan asuvat ihmiset voivat elää täysin erilaisissa todellisuuksissa.
Kaupungin kiinnostavin yksittäinen alue on Loma San Jerónimo, joka on kuin paraguaylainen versio Kalliosta.
Mauton ja epämääräisesti täytetty hevosenpää kujan seinällä, kyllä vain.
Katukuvassa on valtavasti kaikkea kiinnostavaa, joka ei koskaan päädy kuvaksi blogiin. Aivan asumuksemme lähellä on elinvoimainen mielenosoitusleiri, jonka ympärillä poliisi ja armeija kuhisevat. Ikkunamme alla taas levittäytyy koko satama-alueen kattava slummialue, joka on koko Paraguayn köyhin asuinalue. Vielä joitain vuosia sitten olisin kulkenut ympäri tuota slummia kuvailemassa sen asukkaita (ja erityisesti lapsia), mutta nykyään en katso slummialueita enää kameran linssin läpi.
En tee niin, sillä en halua välittää kuvaa slummien asukkaista passiivisina toisina, joiden kuvia voin levitellä ympäri sosiaalista mediaa mieleni mukaan. Tällöin slummien asukkaat näyttäytyvät eksoottisina kohteina. Kun toisen köyhyys on minun eksotiikkani, on asetelmassa jotain pahasti pielessä. Köyhyys ei ole eksotiikkaa; köyhälle köyhyys on ainoa todellisuus.
Jos jotain tässä maailmassa haluan parhaan kykyni mukaan välttää, niin toiseuttamista. Viime aikoina olen miettinyt paljon myös eläinten kuvaamista. Haluanko välittää eläimistä samanlaista kuvaa passiivisina toisina - kohteina?
Kun aloitin matkustelemaan melkein 10 vuotta sitten, en toivonut ja halunnut mitään niin paljon, kuin päästä irti ulkomaalaisen turistin roolistani ja sulautua osaksi paikallista elämää. Matkustettuani ympäri maailmaa ja asuttuani vuosia Kiinassa ja Intiassa olen kuitenkin saanut huomata, ettei moinen irrottautuminen ole helppoa. Meillä on aina väistämättä jokin rooli, jota kannamme mukanamme. Vaikka emme itse tuota roolia tieten tahtoen loisikaan, vallitsevat rakenteet luovat sen meille.
Kulttuureissa ja paikoissa on toki eroja, ja esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa on niin vahva eurooppalaisten siirtolaisten perinne, että jos täällä viettäisi useamman vuoden, saattaisi sulautuminen olla mahdollista. Kiina taas esimerkiksi on paikka, jossa sulautumista ei koskaan tule tapahtumaan - ei-kiinalainen on kiinalaisille aina ulkomaalainen ja siten ulkopuolinen, riippumatta siitä millainen kiinan kielen ja kulttuurin taitaja on. Vuosien mittaan tuo ulkopuolisuus kävi raskaaksi kantaa, ja se onkin suurin syy siihen, miksen koskaan rakentanut elämääni Kiinaan.
Rooli, jonka olen maailmalla sittemmin omaksunut, on journalistin rooli. Olen yhteydessä paikallisiin ja paikalliseen elämään nimenomaan journalistina. Kuten kaikissa rooleissa, myös journalistin roolissa on etunsa ja rajoitteensa. Se on kuitenkin rooli, jonka olen kymmenen vuoden matkustamisen jälkeen todennut itselleni parhaiten toimivaksi; rooli, jossa koen että minulla on aidosti jotain annettavaa. Tulen aina olemaan korkeakoulutettu hyvinvointivaltion kasvatti, joten parasta mitä voin tehdä, on käyttää asemaani muiden hyväksi, parhaani mukaan.
Kannustankin jokaista pohtimaan, millaista roolia sinä kannat, kun kuljet maailmalla. Millaisia tietoisia ja millaisia rakenteiden luomia positioita sinulla on?
Itseinho ei auta, mutta meidän on otettava vastuu kolonialistisesta menneisyydestämme. Eurooppalaisina olemme etuoikeutettuja, ja etuoikeutettu asemamme on hyvin pitkälti rakennettu ensin siirtomaiden ja sittemmin globaalin etelän kustannuksella. Meidän ei tarvitse inhota tai vähätellä itseämme sen takia, mutta meidän on otettava siitä vastuu.
Olen syntynyt ja kasvanut espoolaisen lähiön yksinhuoltajaperheessä. Suomen mittapuulla olemme olleet matalatuloisia, mutta silti olen saanut yhtä laadukkaan koulutuksen kuin kaikki muutkin suomalaiset. Jos olisin syntynyt johonkin muualle kuin Suomeen, en olisi nyt tässä. Suomalainen lähiön kasvatti voi hyvinkin korkeakouluttautua ja päätyä Paraguayn slummeihin seikkailemaan, mutta Paraguayn slummin kasvatti ei mitä luultavimmin koskaan tule korkeakouluttautumaan ja päätymään seikkailemaan Suomen lähiöihin.
Tämä epätasa-arvoinen asetelma on jotain, josta meidän on oltava tietoisia, kun kuljemme maailmalla ja kannamme roolejamme. Se ei ole nuivaa ilonpilaamista, vaan rehellistä ja tietoista olemista.
Kommentit
Lähetä kommentti