Elämän ei tarvitse olla mahtavaa eikä sinun ainutlaatuinen

Olen juossut erilaisten identiteettiprojektien perässä koko elämäni. Milloin olen halunnut olla Suuri Kirjailija, milloin taas Syvällinen Henkinen Harjoittaja. Useimmiten olen halunnut olla kumpaakin, ja sekös vasta on ollut omiaan synnyttänyt tuskaa, hämmennystä ja kärsimystä. Se, että identiteettiprojektini ovat monilta osin poikenneet valtavirtakulttuurin moisista, ei tee niistä yhtään sen jalompia. Loppupeleissä on samantekevää, ovatko koetut identiteettiroolit valtavirtakulttuurin ruokkimia vai eivät. Mikään ei nimittäin ole yhtä ankeaa ja ahdistavaa, kuin identiteettiprojektin varaan rakennettu elämä.

Olen aina rakastanut lukemista ja kirjoittamista. Sanojen kautta koettu ja ilmaistu elämä on ollut itselleni luontaista niin kauan kuin muistan. Identiteettiprojekti nimeltä Suuri Kirjailija kasvoi kuitenkin vuosien varrella niin ahtaaksi paikaksi olla, että se onnistui melkein sammuttamaan luontaisen kirjoittamisen iloni. Suuri Kirjailija piti kaikkea paitsi vakavastiotettavan romaanin työstämistä turhanpäiväisenä näpertelynä; jokainen hetki, jota ei vietetty kirjallisen uran edistämisen parissa, oli hukkaanheitetty hetki.

Vielä Suurta Kirjailijaakin ahtaampi paikka oli kuitenkin Syvällisen Henkisen Harjoittajan identiteetti. Syvällinen Henkinen Harjoittaja ei osannut nauraa henkiselle harjoitukselleen eikä varsinkaan itselleen, ja se jos joku on ankeaa.

Lopulta sain kai kummastakin identiteettiprojektista lopullisesti tarpeekseni. Huomasin, ettei kirjoittamisessa ja meditoimisessa ole mitään sen erikoisempaa kuin hengittämisessä, nukkumisessa ja pilvien katselussakaan. Ne ovat vain elämän ilmentymisen tapoja. Sellaisia, jotka minua sattuvat tässä elämässä puhuttelemaan. Niiden ei tarvitse kiinnittyä osaksi identiteettiä ja identiteetin rakentumisen tarinaa.

Identiteetti - millainen identiteetti tahansa - on ahdas ja raskas paikka olla. Rakennetusta identiteetistä kiinni pitäminen on kokopäivätyötä, sillä elämä on kaoottista ja ristiriitaista, ja siksi rakentamamme identiteetit ovat jatkuvasti uhattuina. Identiteetit, niiden ylläpito sekä identiteettien aiheuttamat kriisit ovatkin suurimpia kärsimyksen aiheuttajia niin yksilöllisesti kuin kollektiivisestikin.

Identiteettiprojekti liittyy läheisesti myös niin kutsuttuun mahtavan elämän illuusioon. Kulttuurissamme nimittäin tuntuu vallitsevan käsitys siitä, että elämän kuuluu olla mahtavaa - hinnalla millä hyvänsä. Jokainen on kuin oman elämänsä toimitusjohtaja tai brändivastaava, jonka pääprojektina on luoda sellainen uniikki ja ainutlaatuinen elämä, jota kelpaa esitellä myös suurelle yleisölle.

Mahtava elämä ei kuitenkaan tee kenestäkään onnellista - eikä varsinkaan silloin, kun se rakennetaan ekologisesti ja sosiaalisesti kestämättömälle pohjalle. Tasapainoinen ja kestävä arki sen sijaan tekee.

Itselläni kesti melkoisen pitkään oivaltaa, että elämän ei tarvitse olla mahtavaa eikä erikoista. Vielä kauemmin kesti oivaltaa, ettei myöskään minun tarvitse olla mahtava eikä erikoinen. Vasta kun olen hiljalleen oppinut päästämään irti mahtavan elämän ja ainutlaatuisen identiteetin tavoittelusta, olen voinut kokea elämän sen luonnollisessa ihmeellisyydessä. Ja tuota ihmeellisyyttähän piisaa: se on kaikkialla siellä, mitä emme projektien pauloissa ollessamme huomaa kohdata. Vasta kun pystyy aidosti rentoutumaan ja olemaan läsnä, voi oppia elämään.

Elämä on useimmiten arkea, ja arki on juurikin sitä itseään. Arki on loppupeleissä hyvin samanlaista, oli sen tapahtumapaikkana sitten Suomi, Kiina, Intia tai Brasilia. On toki olentoja, esimerkiksi konfliktialueilla tai tehotuotantolaitoksissa, joilla ei ole mahdollisuutta kokea inhimillistä arkea. Mahtavan elämän tavoittelun sijaan meidän tulisikin pyrkiä tarjoamaan inhimillinen arki kaikille olennoille. Mahtavan elämän tavoittelu ei koskaan voi tehdä onnelliseksi - solidaarisuus ja altruismi sen sijaan voi.

Tässä muutamia poimintoja arkielämästäni Brasiliassa!

Elämän jokapäiväisyyksiä: kirjoitus- ja harjoitushommia. Uusin painettu juttuni ehti ilmestyä Ydin-lehdessä juuri ennen kuin Timo tuli Brasiliaan, joten sain lehden kiikutettuna tänne. Vaikka nettijulkaisut ovat monella tavoin kätevämpiä, on aina yhtä siisti fiilis nähdä kirjoituksiaan painetussa muodossa.

Metsäpolulla jättisaniaisia ja varaaneja tapaamassa. Timon sinisenharmaissa silmissä tuikkii koko universumin kauneus ja elinvoima  - rakastuin niihin ensisilmäyksellä. Tähän nimenomaiseen ensisilmäykseen riitti itseasiassa pelkkä Timon kuva, johon törmäsin rauhanjärjestö Sadankomiteassa työharjoittelua tehdessäni. Kuvan nähtyäni etsin käsiini kaiken mahdollisen tiedon Timosta, ja lopulta rohkaistuin lähettämään ujon viestin. En ole koskaan ennen lähestynyt ketään romanttisissa aikomuksissa, ja siksi kuivakkaan tyyliin ilmoitinkin viestissä haluavani tavata, jotta voisimme keskustella turvallisuuspolitiikasta. Viesti oli niin virallinen, että Timo luuli ensitapaamistamme aluksi työtapaamiseksi. Aikamoinen lemmenjumalatar olen!

Hämyisän mystinen talo kotikadullamme. Talon seinältä löytyvien maalauksien lisäksi olen mieltynyt myös kovasti talon pihalla kasvavaan daturaan, eli hulluruohoon. En tiedä tästä nimenomaisesta lajikkeesta, mutta yleisesti ottaen hulluruohot ovat deliriantteja. Deliriantit ovat "varsinaisia hallusinogeenejä", sillä ne aiheuttavat hallusinaatioita sanan varsinaisessa merkityksessä. Delirianttien vaikutukset muistuttavatkin paljolti unissakävelyä, sillä delirium-tilan aikana tapahtuneita asioita ei muisteta jälkikäteen. Delirium-tilat eivät itseäni kiinnosta, mutta datura on kaunis, sielukas kasvi.

Kotinurkkien kaupunkiviljelyksiä, seinämaalauksia sekä yksi totaalisen räjähtänyt toimittaja. En ole valehtelematta kolmeen kuukauteen nähnytkään muita kenkiä kuin iänikuiset flipflopit. Bikinit korvasivat alusvaatteet jo ajat sitten, ja niskaan unohtunut takkupallo on tyypillisin kampaukseni. Meininki on ollut työntäyteistä mutta rentoa - kaiken kaikkiaan todella nautittavaa.

Elämän ilmentymiä.

Rafaelly Weist, ihailtavan rohkea, positiivinen ja määrätietoinen transaktivisti. Tiesitkö, että transsukupuolisten keskimääräinen eliniänodote on Brasiliassa vain 36 vuotta? Tämä johtuu pitkälti siitä, että Brasilia on maailman johtava valtio sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen murhissa. Nämä murhat ovat usein äärettömän julmia, siis todellisia viharikoksia. Samanaikaisesti Brasilia on myös maailman suurin transpornon kuluttaja. Transsukupuolisia siis vihataan, murhataan - ja halutaan. Merkittävimpiä syitä näin vääristyneelle ilmapiirille ovat seksismi, misogynia sekä homofobia, jotka ovat nähdäkseni kaikki toksisen maskuliinisuuden ilmentymiä.

Lue aiheesta kirjoittamani juttu täältä: Brasilian transsukupuoliset kohtaavat äärimmäistä väkivaltaa ja vihaa – Uudet työ- ja koulutusmahdollisuudet luovat kuitenkin toivoa

Jos saisin palata ajassa 10 vuotta taaksepäin ja antaa 19-vuotiaalle itselleni neuvoin, on vain yksi asia, jonka haluaisin sanoa: elämän ei tarvitse olla mahtavaa eikä sinun ainutlaatuinen. En kuitenkaan tiedä, olisinko osannut ottaa noita sanoja vastaan, sillä niin raskas on ollut se painolasti, johon olen kulttuurimme jäsenenä ehdollistunut. On ollut pitkä matka opetella pois noista ehdollistumista. On ollut pitkä matka oppia vain olemaan - ilman, että yrittää aina olla jotain.

Nyt tiedän kuitenkin, että elämä ja sen kokeminen itsessään riittää. Minä riitän, ja niin riität sinäkin. Olemme vapaita ilmentämään elämän ihmeellisyyttä juuri niin kuin sitä ikinä satumme ilmentämäänkään.

(Kumppanini Timon ihanan sympaattisen kirjoituksen merkityksellisestä elämästä voit lukea täältä: Kaikkien olentojen hyvinvoinnin ja onnellisuuden edistäminen - Tie pysyvään onnellisuuteen)